Tarkastelen tämän esseen ensimmäisessä osassa äänisuunnittelijan vastuuta audiovisuaalisessa kokonaisteoksessa Efficient Esthetics –videoteoksen suunnitteluprosessin valossa. Kuvataiteilija Sari Palosaaren videoteos toimii sekä itsenäisenä taideteoksena että osana installaatiota. Vuonna 2006 valmistunut teos on ollut esillä muun muassa Kemin kaupunginmuseossa, Muu Galleriassa Helsingissä ja Kunstmuseumissa Bonnissa Saksassa. Palosaari tilasi videoteoksen äänisuunnittelun ja musiikin Äänitaivas-yritykseltäni.
Teoksessaan Design Way (2003) Nelson ja Stolterman esittelevät ajatuksen taiteilijan vastuusta. He pyrkivät osoittamaan, kuinka taiteilija usein pakenee vastuutaan eri tavoin, kuten siirtämällä sen muille (esim. asiakkaille tai osakkeenomistajille), tai nojautumalla metodiin, tekniikkaan tai oppijärjestelmään. Pohdin seuraavassa, kuinka heidän esittämänsä teesit pätevät äänisuunnittelutyössä Efficient Esthetics -teoksen suunnitteluprosessin kontekstissa.
Koska kyseessä oli asiakassuhde, on mielenkiintoista pohtia erityisesti asiakkaan miellyttämisen tarvetta ja siihen sisältyvää vastuun siirtoa. Kun taiteilijalle maksetaan työstä, se merkitsee yleensä osittaista itsenäisyydestä luopumista. Koska taiteilijan toimeentulo riippuu maksavista asiakkaista, tarve miellyttää asiakasta on suuri.
Kuten Nelson ja Stolterman toteavat (mts. 246-247), haluun miellyttää asiakasta sisältyy vaara, että oma persoonallisuus jää taustalle ja taiteilija muuttuu välineeksi. On vaikea tuottaa mitään autenttista jos on vain jonkun toisen tahdon jatke. Erityisesti uusien, odottamattoman ja rohkeiden ratkaisujen tekeminen saattaa tyrehtyä tähän.
Efficient Esthetics ei ollut itselleni vaikeimpia projekteja tässä mielessä. Olimme tehneet Palosaaren kanssa jo aikaisemmin töitä yhdessä, ja hänelle oli syntynyt jo perusluottamus näkemykseeni ja kykyihini. Sain siksi suhteellisen vapaat kädet äänisuunnittelun suhteen. Tästä pelivarasta huolimatta neuvottelimme projektin aikana monista taiteellisista ratkaisuista.
Käytännössä teimme työtä niin, että tuotin ensin ”raakamateriaalin” – erilaisia vaihtoehtoisia ääniraitoja, jotka yhdessä ja erikseen loivat kuvan kanssa erilaisia esteettisiä kokonaisuuksia. Tässä vaiheessa pyysin Palosaaren mukaan ja keskustelimme toisinaan hyvin yksityiskohtaisestikin, mitä elementtejä käytämme, missä kohdin jne.
Nähdäkseni tässä neuvottelussa tarvitaan sekä taiteellista itseluottamusta että kuuntelun taitoa. Taiteellinen itseluottamus (vrt. Nelson & Stolterman 2003, 251) näkyy siinä, että ei pelkää sanoa omaa näkemystään ääneen, vaikka olisi eri mieltä asiakkaan kanssa. Ratkaisevaa tällöin on, että osaa perustella ratkaisunsa asiakkaalle. Kuuntelun taidossa taas on kyse siitä, että osaa ”niellä ammattiylpeytensä” silloin kun asiakkaan idea aidosti on toimivampi. Vaikka olisi kuinka pätevä omalla alallaan, toisinaan ”ulkopuolisen” kommentit avartavat ja tuovat tuoretta näkökulmaa. Kyseisessä projektissa kommentoimme kummatkin omasta näkökulmastamme toisen työtä: äänisuunnittelijan perspektiivistä kuvaleikkauksia kannatti muuttaa, jotta musiikin rytmiikka ja leikkaus olisivat paremmin synkronoidut, kuvataiteilijan perspektiivistä puolestaan äänityössä piti kiinnittää enemmän huomiota kuvien värisommitteluun ja sitä kautta tiettyihin sointiväreihin.
Parhaimmillaan neuvottelu on tällä tavoin rakentavaa kommunikaatiota. Silloin en näe vastuun siirtoa ongelmallisena – päinvastoin kyse on rikkaudesta ja yhteispelillä saavutetuista voitoista. Audiovisuaaliseen tuotantoon osallistuu usein pitkälle erikoistuneita eri alojen ammattilaisia ja teoksen onnistumisen kannalta olennaista on, että he ymmärtävät toisiaan ja kommunikoivat keskenään. Tässä saattaa joutua luopumaan osasta moista ideoistaan, jotta kokonaisuus olisi vahvempi.
Lisäisin siis Nelsonin ja Stoltermanin pohdintaan taiteilijan vastuusta tämän ajatuksen ”yhteisvastuusta”. Parhaassa tapauksessa tämä yhteisvastuu ulottuisi jo varhaisempaan työvaiheeseen: hyvin tavallista on, että äänityö jää viimeiseen jälkityövaiheeseen, jolloin sitä on vaikeampi puristaa elimelliseksi osaksi kokonaisteosta kuin silloin, jos äänisuunnittelija olisi mukana suunnitteluprosessissa alusta asti.
Kolmannessa luvussa Nelson ja Stolterman käsittelevät ”sielukasta designia” (”ensouled design”), ja erittelevät niitä ominaisuuksia, joita tämä taiteen ”korkein muoto” pitää sisällään. Sielukkuuden kokeminen taiteessa saa kokijan ”haukkomaan henkeään liikutuksesta” ja ”muuttamaan ydinolettamuksia itsestään ja maailmasta”. Kirjoittajat näkevät sielukkuuden kumpuavan sekä teoksen sisäisistä taiteellisista arvoista (intrinsic value), että sen kytköksistä muihin merkityksellisiin asioihin (meaning) tietyssä kontekstissa. Keskeisimpänä tällaisten teosten ominaisuutena he pitävät vahvaa kompositiota. Vahvassa kompositiossa jokainen yksityiskohta tuo lisänsä kokonaisuuteen, ja kokonaisuus on enemmän kuin yksityiskohtien summa. Vahva kompositio on luonteeltaan eheä, yhtenäinen ja kokonainen. (mts. 269-278).
Nelsonin ja Stoltermanin esittämä käsitys sielukkaan taiteen olemuksesta muistuttaa klassista muotoajattelua, jonka mukaan ihanteellisessa teoksessa kaikki osat ovat elimellinen osa kokonaisuutta, eikä niistä mitään voida poistaa kokonaisuuden kärsimättä. Tällaisen teoksen ajateltiin olevan klassinen ja siten ”ikuinen”, riippumaton aikakausista ja muotivirtauksista. Toisaalta teoksen kiinnostavuuden voidaan ajatella myös syntyvän sen sisältämistä useista tasoista, jotka eivät välttämättä tue toisiaan ja muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, vaan kommentoivat toisiaan, riitelevät ja väittelevät keskenään. Modernissa ja postmodernissa taiteessa tällainen on yleistä, sillä kiinnostavuutta haetaan uusista ja yllättävistä yhdistelmistä, jotka tuntuvat ennemminkin rikkovan kokonaisuutta kuin rakentavan sitä.
Kumpaankin komposition ihanteeseen liittyvät omat sudenkuoppansa: puritaanisesti tulkittu klassismi voi johtaa tylsyyteen ja yksitasoisuuteen, postmoderni monimerkityksellisyys ja monitasoisuus puolestaan epäselvyyteen ja ääritapauksessa merkityksettömyyteen. Itse käännyn kysymyksessä sille kannalle, että usein onnistuneen teoksen kompositio on ytimeltään yhtenäinen, mutta toisinaan komposition ”rikkominen” luo yllätyksellisyyttä ja sitä kautta mielenkiintoa. Seuraavassa selvennän, kuinka tämä näkemys näkyy työtavassani.
Tärkeintä minulle on hahmottaa teoksen ”punainen lanka”. Ilman käsitystä siitä ei suunnittelulla ole päämäärää eikä suuntaa. Efficient Esthetics -teoksen kohdalla esimerkiksi katsoin kuvamateriaalin ensin useaan kertaan lävitse ja pyrin muodostamaan käsityksen teoksen visuaalisesta estetiikasta, muotoajattelusta ja juonesta. Lisäksi selvitin missä kontekstissa teosta esitetään (installaation osa) ja pohdin alustavasti, kuinka äänisuunnittelu voisi tukea kokonaisuutta ja toisaalta kuinka se voisi tuoda lisätasoja teokseen.
En kuitenkaan halunnut pohtia teosta liikaa tietoisesti ennen töihin ryhtymistäni, vaan aloin jo varhaisessa vaiheessa kokeilla eri äänimaisemavaihtoehtoja emotionaaliselta ja intuitiiviselta pohjalta. Halusin rikkoa muodostamani käsityksen kompositiosta, yllättyä, innostua odottamattomasta ja löytää jotakin jota en rationaalisesti ajattelemalla löytäisi. Siksi aloin kokeilla, millaisia kokonaisuuksia eri äänipaletit ja -värit muodostivat kuvan kanssa. Keräsin eri raidoille erilaisia äänilähteitä: analogista pulputusta, orgaanisia perkussioääniä, tunnistettavia luonnonääniä, digitaalisia ja teräviä signaaleita, erilaisia hälyääniä, melodisia, harmonisia ja rytmisiä ideoita. Kokeilin yhdessä ja erikseen yllättäviäkin yhdistelmiä kunnes löysin itseäni eniten miellyttävät. Nämä olivat toisaalta sellaisia, jotka olivat perusteltuja teoksen komposition kokonaisuudesta käsin tai sellaisia, jotka tuntuivat mielenkiintoisella tavalla rikkovan komposition yhtenäisyyttä ja tuovan siihen jonkin yllättävän lisätason.
Tässä vaiheessa aloin taas pohtimaan tietoisemmin esteettisiä valintoja ja kompositiota. Kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, miten eri äänet ohjasivat teoksessa huomiota eri asioihin. Yritin selvittää itselleni, mitkä ovat teoksen ydinelementit, joihin haluan ohjata huomiota. Entä mitkä ovat yksityiskohdat, joita haluan äänen keinoin nostaa esiin? Miten teos kehittyy ajallisesti ja millainen musiikillinen ja dramaturginen kaari parhaiten tukisi kompositiota? Miten leikkaukset ja siirtymät tulisi huomioida? Miten voimistaa komposition yhtenäisyyttä, missä kohdin puolestaan rikkoa sitä? Tässä vaiheessa pyydän myös Palosaaren kuuntelemaan eri vaihtoehtoja ja pohtimaan yhdessä, mitkä olisivat osuvimmat elementit, jotka tukisivat tai voimistaisivat teoksen kompositiota.
Keskustellessamme näkemys muokkautui ja vähitellen jokainen yksityiskohta hiotui osaksi teosta. Esimerkiksi teoksen ajallista etenemistä ja kaarta vahvistettiin rytmisellä idealla. Halusimme, että teoksessa on jatkuva eteenpäin kulkemisen tuntu ja kutkuttava odotus. Tämä saatiin aikaan jatkuvasti muuntuvalla rytmisellä idealla, joka toisaalta sitoi yhteen kaikkia teoksen elementtejä kaikkialla läsnä olevalla tempollaan, ja toisaalta pani kuvaan liikkeettä muuntuessaan. Vahvistaaksemme edelleen kuvan ja äänen yhteyttä neuvoin Palosaarta leikkaamaan kuvaa rytmin mukaisesti niin, että musiikki ja kuva olisivat tiukemmin synkronoituneet.
Tähän tapaan haen usein projektin alussa inspiraatiota epäjärjestyksestä, mutta lopulta pyrin jalostamaan elementeistä mahdollisimman vahvan komposition. Tällöin teos on olennaisilta osiltaan mietitty kokonaisuus, mutta saattaa sisältää ”spontaaneja roiskauksia”, ”virheitä” ja ”viimeistelemättömyyttä”. Mielestäni usein juuri nämä kauneusvirheet ja roso vain tekevät teoksesta mielenkiintoisemman ja persoonallisemman.
Lähdekirjallisuus:
Nelson, Harold G. & Stolterman, Erik 2003. The Design Way: intentional change in an unpredictable world; foundations and fundamentals of design competence.
http://www.aanitaivas.com